Juha. Heränneitä / Юха. Пробудившиеся. Книга для чтения на финском языке

Seisoivat siinä anoppi ja miniä vähän aikaa vastakkain, niin äsähti anoppi:

– Minkä tähden on kalat kaadettu vasusta ympäri ja toiset jätetty siivoamatta?

Marja ei vastannut.

– Heitetty sinne sikain suolattavaksi – ja jo näkyvät suolanneenkin – ja itse tultu aittaan maata?

Marja ei vieläkään vastannut, pyörähti ja meni tupaan, anoppi perästä…

– Ei sanaa vastata – ei hyvää päivää sanota.

Yhäkään ei Marja mitään sanonut. – Kun istuu, sitten lähden!

– Tiettiin tulevan, vaan ei ole kuivaa kannikkata pöytään varustettu, saati kalaa paistettu.

– Ei nyt anoppi heti tultuaan riitaa rakenna.

– Se on sanottava, mikä on sanottava – kuta pikemmin sitä parempi – ja mikä on ennenkin sanottu ja sanotaan, niin kauan kuin kieli suussa liikkuu ja ääni kurkussa kulkee!

Nyt ei Marjakaan enää voi hillitä itseään.

– Silloin on parasta, että anoppi jää ja minä lähden.

– Lähde, veikkonen, ja mitäs tulitkaan!

– Jo tässä karjalan mies minua houkuttelikin mukaansa – tahtoi jo väkisinkin viedä.

– Valehtelet! Ei ne sinua Karjalaan huoli, koska sieltä emäsikin hylkäsivät.

– Elkää äitiäni häväiskö!

– Häpäisen! Häpäisen sekä äidin että tytön – häpäisen aina ja iankaikkisesti – haudassanikin sinua häpäisen, joka veit minulta parhaan poikani – mahdoit mennä, mahdoit antaa itsesi viedä – voi, kuinka minä olisin ollut iloinen, jos olisit mennyt – kuka se oli, joka muka olisi semmoisen vienyt ja jolle tämä muka ei lähtenyt?

– Uhtuan Shemeikka! huusi Marja anoppinsa nenän alla ilkahtaen, keikahti, pyörähti ja meni.

Portailla tuli Juha vastaan. Törmäsivät yhteen, olivat kaataa toisensa kumoon.

– Minne sinä sillä tavalla juokset?

– Äitiäsi pakoon! huusi Marja mennessään.

– Marja! huusi Juha hänen jälkeensä, mutta Marja katosi jo tuvan nurkan taa, silmissä kylmä, pistävä, viiltävä katse, joka tunki Juhaan, niinkuin olisi veitsi rinnasta isketty aina selkäytimeen asti.

Raskain askelin astui Juha tupaan ja istahti penkille soudusta uupuneena, hikikarpaloita otsaltaan pyyhkien.

– Etpähän totellut, äiti, vaikka lupasit, sanoi hän alakuloisesti. Tuskin pihaan pääsit, niin jo riidan rakensit. Jo sen rantaan kuulin, eihän tästä elämästä taas mitään tule enemmän kuin ennenkään.

Äiti tuhkaisi vain pilkallisen hymähdyksen.